Masentaa niin, ettei mikään jaksa kiinnostaa.
Likan isää ei oo saanut kiinni pariin päivään, lieneekö putkassa taas.
Olisin kysynyt, josko ottaisi ja menisi tytön kanssa vaikka jätskille, kun on niin nätti ilmakin.
Ahdistaa, kun tahtoisin kumminkin heille hyvät välit.
Mutta ei tästä mitään taida tulla.

Oispa kiva, kun itsellä ois joku.
Joku kenen kanssa katsella Anttilan kuvastosta uutta mattoa tai jotain. Vaikka tyynyliinoja.


Työt alkaa ensi viikolla. Jänskättää. Samalla ahdistaa, kun tyttö menee päiväkotiin :(
Olisin mielellään ollut kotona, kunnes vähän vanhempi.

Tää ero.
Ollaan erottu, mutta mä vielä vaan odotan, että se taukki astuu tosta ovesta sisään ja ollaan ku ennenkin.
Johtuuko siitä, että sen kaikki kamat on vielä täällä, vai siitä että ton likan takia ollaan yhteyksissä vähän väliä?

Joka tapauksessa mä aion huomenna mennä sossuun ja ilmottaa, että ne nyt keksii jotain, ennenku mun pää hajoaa lopullisesti.
Toi laskupino vaan kasvaa ja kasvaa ja mun pää tuntuu räjähtävän.
Mua ahdistaa ihan koko ajan. Kamppä on ku taistelutanner pommin jäljiltä, enkä mä osaa enää tehdä mitään sille.
Helppohan se on ajatella ja sanoa, että siitä vaan aloitat tiskeistä.
Mä en vaan osaa keskittyä sen vertaa, että saisin tiskattua kaikki tiskit.
Alkaa aina ahdistaa niin pahasti, että on pakko tehdä jotain muuta välillä, että sais jotain ajateltavaa ja loppuisi se ahdistus.
Ei tää oon enää normaalia, kun ahdistaa 24/7, itkemään ei enää pysty, mikään ei tunnu miltään, aina on vaan paha olla.
Toisaalta mulle on niin helvetin vaikeaa pyytää apua ja myöntää, että oon (taas) epäonnistunut jossain.

Sitäpaitsi.
Mä oon läski. Ihan oikeasti, tää ei oo minkään missimittaisen anorektikon itsesääliä, vaan paksun työttömän yh-äidin karu toteamus.

Nyt alkaa viimein tuntua pahalta.
Mies on vanhemmillaan ja mitä oon äitinsä kanssa jutellut, niin ovat aika rankastui ryypiskelleet.

Mitä se horisee, että tahtoo tyttöä tavata, kun ei paria päivää voi olla pullosta erossa.
Mä toivon todella, koko sydämestäni, että saa asiansa järjestykseen.
Jotenkin jossain sisuksissa alkaa taas ääni hokea, että mä voin auttaa sitä, mä saan sen elämän korjattua...
Mutta ei taida musta siihen olla, kun ei ollut aikaisemminkaan.
Ehkä on vähän ikäväkin. Oli siinä kumminkin hyvät puolensa.

Pitää vaan koettaa pitää pää selvänä ja jalat maassa. Paluuta entiseen ei ole.
Mä en kestäisi käydä tätä kaikkea uudelleen läpi, enkä tahdo kenenkään muunkaan siihen tilanteesen enää joutuvan.

Kun ei ees ahdista.
Pitäis kai ahdistaa, pitäis itkeä silmät päästään ja nyykhyttää öisin tyynyä vasten.
Mut ei.

Porukkaa silittelee päätä ja voivottelee, kun erottiin.
"Muista, että sulla on lupa surra"
Mut entä jos ei sureta?
Mua vaan vituttaa ja ahdistaa ja... vittu.
Eikä oikeastaan edes tää YH:ksi jääminen vaan noi perkeleen laskupino.
Mä poltan ne kaikki ja odottelen muistutuksia. Ei vais... Ei kai se auta. Onhan ne maksettava.

Veettää kyllä, likan isä tossa yks päivä jutteli niin että auttaa sitten kyllä laskujen kanssa ja muutenkin ja pitää sit soittaa kun on hätä...
Joo joo... Kävipä' tässä, niin ois halunnut lainata rahaa.
Vissiinkin kaljoitteluun. Eipä onneks just silloin ollu.
Ihanku mä sille lainaisin YHTÄÄN MITÄÄN?
Jeps. No, tiiän että saa 10.pv rahaa, niin saa luvan raottaa lompakkoaan.
Asuhan se tässä vaikka miten kauan, maksamatta kuluista oikeastaan mitään.

Siivottavaakin ois, ihan älyttömästi.
Ukon kamat on vielä täällä, veettää sekin.

No, enköhän oo taas märehtinyt tarpeeksi tältä päivältä :P

Tackar o pockar!! Tai jotain sinne päin...

Viimein on saatu asiaan päätös. Erottiin.
Mies piti pitkän putken, 2kk aikana ei ollut kotona oikeastaan yhtään.
Ison riidan jälkeen piti taas ottaa itseään niskasta kiinni, mutta niin vaan sitten pullo kutsui ja päätettiin erota.

Lapsi jää (luonnollisesti tässä tilanteessa) mulle ja mies saa tavata kun tahtoo. Ja on kunnossa.
Mä en lapseni lähelle tahdo enää yhtä ainoaa kaljapulloa tai krapulaista.

No mutta ainakin on nyt saatu piste tälle vetkuttelulle, vaikka olisin toivonut toisenlaista päätöstä.
Paras olisi tietysti ollut, kun mies ois ottanut elämässään uuden suunnan, lopettanut juomiset ja muut sekoilut, hankkinut töitä ja tehnyt jotain parisuhteensa eteen.

Tämä on muuten oikeastaan ainoa paikka, jonne olen anonymiteetin suojin ihan suoraan kertonut, miltä tuntuu.
Harva mun ystävä (?) tietääkään meidän oikeista ongelmista, kun aina hymyilen niin että naamaan sattuu. Vieläkään en tahdo miestäni mollata ja puhua julkisesti pahaa.
En jaksaisi tapella kenenkään kanssa enää.

Hirveät laskut jää kyllä mulle maksettavaksi, kun ostettiin mun nimiin kaikki.
Tyhmä olen ollut ja nyt on maksun aika.
Kyllähän tuo lupaili kovasti auttaa laskujen kanssa, mutta saa nyt nähdä. Sais nyt kämpän ensin niin saisin kamansa pois nurkista.

Töitäkin on tiedossa, mulle siis.
Elokuussa lapsi menee päiväkotiin ja mulla alkaa (toivottavasti) työt kaverin siivousfirmassa.
Mopinhelutusta luvassa siis, mutta onpahan palkkaa tulossa...