Nyt alkaa viimein tuntua pahalta.
Mies on vanhemmillaan ja mitä oon äitinsä kanssa jutellut, niin ovat aika rankastui ryypiskelleet.

Mitä se horisee, että tahtoo tyttöä tavata, kun ei paria päivää voi olla pullosta erossa.
Mä toivon todella, koko sydämestäni, että saa asiansa järjestykseen.
Jotenkin jossain sisuksissa alkaa taas ääni hokea, että mä voin auttaa sitä, mä saan sen elämän korjattua...
Mutta ei taida musta siihen olla, kun ei ollut aikaisemminkaan.
Ehkä on vähän ikäväkin. Oli siinä kumminkin hyvät puolensa.

Pitää vaan koettaa pitää pää selvänä ja jalat maassa. Paluuta entiseen ei ole.
Mä en kestäisi käydä tätä kaikkea uudelleen läpi, enkä tahdo kenenkään muunkaan siihen tilanteesen enää joutuvan.