Pitkästä aikaa taasen puran itseäni.
Ei vaan saa nukuttua, niin kaipa sitä voisi sitten yrittää päätään tyhjätä netin kautta.

On puhuttu. On raivottu, rikottu astioita ja paiskottu ovia.
Tai siis pikemminkin minä olen.
Solmut tuntuu aukeavan yksi kerrallaan, ehkä tästä vielä päästään yli...

Helpotti paljon, kun mies pääsi töihin.
Silti katselen iltaisin kelloa pelonsekaisin tuntein. Tuleeko kotiin? Onko mäyris kainalossa?
Joskus on.
Mutta se on jäänyt siihen. Ei ole ollut viikon putkea, on lähtenyt aina aamulla töihin. On ilmoitellut itsestään, tullut kotiin. Ei ole tarvinnut soitella pitkin yötä, peläten mitä on tapahtunut.

Silti kaikki vanhat asiat on edelleen mielessä. Joka ilta jossain mielen sopukoissa se sama helvetin pelko.
"Tänään se tapahtuu, tänään se ratkeaa taas"
Ja olo on kauhea. En saa kotona mitään tehtyä.
Kun mies tulee kotiin, kaikki purkautuu. Olen vihainen joka tapauksessa. Vihainen siitä, mitä joskus tapahtui. Siitä, että kauppareissulla näin juopon puistossa.

On ihan kumma, miten ihmisellä voikaan olla niin paska itsetunto kuin mulla on.
Tuntuu aina, että ei musta mihinkään ole. Jos joku hetkellinen hyvän itsetunnon piikki tuleekin, niin äkkiä on taas alamäkeä.
Tietenkään potkut ja se tosiasia, että työpaikka toisen jälkeen antavat selvästi ymmärtää, että muuten kyllä mutta...
Helvetin mutta. Tiedän tasan tarkkaan mistä se johtuu. Yhdestä paikasta se erehdyttiin myöntämään ja aika selvä on ollut että sama syy muissakin paikoissa.
Lapsi.
Mulla on lapsi. Enpä ikinä olisi tiennyt, että tähän menee.
Että joudun olemaan valmis mihin tahansa työhön. Lapsettomana olisin työllistynyt jo moneen kertaan. Olisi varaa valita.
Musta on tullut alemman luokan kansalainen. Työmarkkinoilla samaa sarjaa liikuntakyvyttömien ja kokemattomien kanssa.

Ajatukset taas harhailee, mutta en voi mennä nukkumaan.
Ei väsytä vielä tarpeeksi. En tahdo pyöriä sängyssä pohtien, miten selvitään mistäkin.

Inhottavaa.