Taas mä mietin sitä.
Oisko yksin, tytön kanssa kahdestaan helpompi. Oisko fiksumpaa istua kotona ja odottaa koska toinen tulee ja missä kunnossa vai istua yksin mutta ei odottaisikaan mitään eikä ketään.
Tietäs ainakin, mitä on tulossa.
Nyt ei tiedä.

Äijä on taas poissa.
Johan se pari päivää kotona viihtyikin.

Mä en ymmärrä. Vihaako se mua niin paljon?
Oonko mä oikeesti niin ruma, ettei mua jaksa ton kauempaa kattoa?

Soittelin, koska on tulossa kotiin kun lähti yhden maissa viemään työkkäriin jotain lappua.
Kello tulee kuusi ja on vielä reissulla.
On kuulemma kaverilla jotain huolia. Olkoot. Vittu, jos ei tajua laittaa perhettään etusijalle, vaan jonkun lääkekoukussa olevan patologisen valehtelija-paskiaiskaverinsa, niin onko mitään järkee edes yrittää selittää mulle välittävänsä?

Mitä siinä on, mitä mussa ei ole?
Miksi mä en kelpaa?
Miksi kaikki muu menee aina edelle?

*****:lle sattu eilen yks juttu, se tarvii juttukaveria.
No niin vissiin joo. Ryyppykaveria se tarvii.

Ja jos joku nyt ajattelee, että oon liian julma tai jyrkkä tätä kaveria vastaan, niin voi voi.
Mulla ei todellakaan ole aikaa eika empatiaa tyypille, joka tulee MUN kotiin määräilemään mua, vastaa MUN miehen puhelimeen ja haukkuu mut siinä kusipääksi, saatanan ämmäksi, ääliöksi joka ei vittu tajua jättää äijäänsä rauhaan.
Ei tipu teetä ja sympatiaa.

Mutta. Miks mulla liikenee mun miehelle?
Aina vaan. Annan anteeksi, otetaan alusta, kaikki paranee....
Lässynlässyn.

Minkä takia elämä on niin vitun vaikeeta?
En mä jaksa tota lastakaan. Kaikki kaatuu mun päälle. Jos oisin yksin, niin olisi puolet vähemmän pyykkiä, puolet vähemmän ruokaa laitettavana.... Puolet vähemmän tiskiä. Puolet vähemmän huolta.

Ehkä mua kumminkin pelottaa jäädä yksin.  Toisaalta. Yksinhän mä oon nytkin.
Äijä' vaan venkoilee sängyssä ja lä'htee sitten "työkkäriin".

Paskiaisella on varmaan toinen muija. En ihmettelis vaikka oiskin. Mä oon ollut makkarissa ihan saamaton tytön syntymän jälkeen ja monta kuukautta ennen syntymää.
Paljonpa sen mahan kanssa huvitti leikkiä makkarissa. Olo oli ku rantaan ajautuneella valaalla. Lisäksi turvotus, pahoinvointi ja närsätys. Ihan paras olo puuhailla sängyssä yhtään mitään.

Syöksysynnytyksen jälkeen taas ei muutamaan viikkoon uskaltanut edes nousta tuolilta purematta hammasta. Vessassa käynti itketti. Ei hirveästi tuolloinkaan mitään intoa pedissä.

Nyt muuten vaan oon niin ruma, ettei mistään tule mitään.
Itsetunto ei varmaan paljoa alemmaksi voi vajota.

Ruma. Läski. Onneton.