Ei sitä osaa ku itkeä enää.
Kaikki on niin vituillaan kun olla ja voi. Vuokra maksamatta, laskut rästissä....
Kai se pitäisi pistää suhde poikki tai jäähylle, vaan kun ei pysty.
Ei uskalla. Vaikka huonosti menee, niin ajatus siitä, että jäisi ihan yksin pienen lapsen kanssa on liian pelottava että oikeasti pistäisi suhteen poikki.

Mikä siinä oikeastaan on?
Monet pärjää lapsen kanssa yksin ja lapsi pärjää, vaikka isä ei kotona asuisikaan.

Kai sitä pelkää yksinhuoltajan leimaa. Tai jotain.

Alkaa jaksaminen loppua.
Tuntuu, että seinät kaatuu päälle, eikä ulospääsyä ole.
Mies lähti aamupäivällä palauttamaan autoa kaverilleen, eikä ole vielä tullut kotiin. Soittelin, ei ole juomassa, mutta ei kyllä kotonakaan.

Tuntuu, että vika on mussa.
Olen niin hirveä, läski, ruma, nalkuttava akka, että kukas täällä viihtyisikään.
Itsetunto pakkasella.

Ei ole mitään keinoa purkaa pahaa oloa.
Joskus tuntuu, että haluaisi jättää vauvan olkkarin lattialle huutamaan ja menisi itse kylppäriin kirkumaan minkä keuhkoista lähtee.

Milloin mun elämästä tuli näin hirveetä?
Tuntuu että kaikki asiat on pikkuhiljaa menneet vituilleen, eikä paluuta ole.
Lapsikin tuntuu virheeltä, vaikka kovasti sitä rakastankin.

Aina vaan ei rakkaus taida riittää.