Omituisen otuksen blogi

Masentaa

2007-08-04T15:22:00+03:00

Masentaa niin, ettei mikään jaksa kiinnostaa.
Likan isää ei oo saanut kiinni pariin päivään, lieneekö putkassa taas.
Olisin kysynyt, josko ottaisi ja menisi tytön kanssa vaikka jätskille, kun on niin nätti ilmakin.
Ahdistaa, kun tahtoisin kumminkin heille hyvät välit.
Mutta ei tästä mitään taida tulla.

Oispa kiva, kun itsellä ois joku.
Joku kenen kanssa katsella Anttilan kuvastosta uutta mattoa tai jotain. Vaikka tyynyliinoja.

Työt alkaa ensi viikolla. Jänskättää. Samalla ahdistaa, kun tyttö menee päiväkotiin :(
Olisin mielellään ollut kotona, kunnes vähän vanhempi.

MIksi tää on niin vaikeeta.

2007-06-25T23:13:00+03:00

Tää ero.
Ollaan erottu, mutta mä vielä vaan odotan, että se taukki astuu tosta ovesta sisään ja ollaan ku ennenkin.
Johtuuko siitä, että sen kaikki kamat on vielä täällä, vai siitä että ton likan takia ollaan yhteyksissä vähän väliä?

Joka tapauksessa mä aion huomenna mennä sossuun ja ilmottaa, että ne nyt keksii jotain, ennenku mun pää hajoaa lopullisesti.
Toi laskupino vaan kasvaa ja kasvaa ja mun pää tuntuu räjähtävän.
Mua ahdistaa ihan koko ajan. Kamppä on ku taistelutanner pommin jäljiltä, enkä mä osaa enää tehdä mitään sille.
Helppohan se on ajatella ja sanoa, että siitä vaan aloitat tiskeistä.
Mä en vaan osaa keskittyä sen vertaa, että saisin tiskattua kaikki tiskit.
Alkaa aina ahdistaa niin pahasti, että on pakko tehdä jotain muuta välillä, että sais jotain ajateltavaa ja loppuisi se ahdistus.
Ei tää oon enää normaalia, kun ahdistaa 24/7, itkemään ei enää pysty, mikään ei tunnu miltään, aina on vaan paha olla.
Toisaalta mulle on niin helvetin vaikeaa pyytää apua ja myöntää, että oon (taas) epäonnistunut jossain.

Sitäpaitsi.
Mä oon läski. Ihan oikeasti, tää ei oo minkään missimittaisen anorektikon itsesääliä, vaan paksun työttömän yh-äidin karu toteamus.

Alkaa ahdistaa

2007-06-09T23:27:00+03:00

Nyt alkaa viimein tuntua pahalta.
Mies on vanhemmillaan ja mitä oon äitinsä kanssa jutellut, niin ovat aika rankastui ryypiskelleet.

Mitä se horisee, että tahtoo tyttöä tavata, kun ei paria päivää voi olla pullosta erossa.
Mä toivon todella, koko sydämestäni, että saa asiansa järjestykseen.
Jotenkin jossain sisuksissa alkaa taas ääni hokea, että mä voin auttaa sitä, mä saan sen elämän korjattua...
Mutta ei taida musta siihen olla, kun ei ollut aikaisemminkaan.
Ehkä on vähän ikäväkin. Oli siinä kumminkin hyvät puolensa.

Pitää vaan koettaa pitää pää selvänä ja jalat maassa. Paluuta entiseen ei ole.
Mä en kestäisi käydä tätä kaikkea uudelleen läpi, enkä tahdo kenenkään muunkaan siihen tilanteesen enää joutuvan.

Ahdistaa?

2007-06-01T16:49:00+03:00

Kun ei ees ahdista.
Pitäis kai ahdistaa, pitäis itkeä silmät päästään ja nyykhyttää öisin tyynyä vasten.
Mut ei.

Porukkaa silittelee päätä ja voivottelee, kun erottiin.
"Muista, että sulla on lupa surra"
Mut entä jos ei sureta?
Mua vaan vituttaa ja ahdistaa ja... vittu.
Eikä oikeastaan edes tää YH:ksi jääminen vaan noi perkeleen laskupino.
Mä poltan ne kaikki ja odottelen muistutuksia. Ei vais... Ei kai se auta. Onhan ne maksettava.

Veettää kyllä, likan isä tossa yks päivä jutteli niin että auttaa sitten kyllä laskujen kanssa ja muutenkin ja pitää sit soittaa kun on hätä...
Joo joo... Kävipä' tässä, niin ois halunnut lainata rahaa.
Vissiinkin kaljoitteluun. Eipä onneks just silloin ollu.
Ihanku mä sille lainaisin YHTÄÄN MITÄÄN?
Jeps. No, tiiän että saa 10.pv rahaa, niin saa luvan raottaa lompakkoaan.
Asuhan se tässä vaikka miten kauan, maksamatta kuluista oikeastaan mitään.

Siivottavaakin ois, ihan älyttömästi.
Ukon kamat on vielä täällä, veettää sekin.

No, enköhän oo taas märehtinyt tarpeeksi tältä päivältä :P

Tackar o pockar!! Tai jotain sinne päin...

Valoa tunnelin päässä?

2007-05-30T20:37:00+03:00

Viimein on saatu asiaan päätös. Erottiin.
Mies piti pitkän putken, 2kk aikana ei ollut kotona oikeastaan yhtään.
Ison riidan jälkeen piti taas ottaa itseään niskasta kiinni, mutta niin vaan sitten pullo kutsui ja päätettiin erota.

Lapsi jää (luonnollisesti tässä tilanteessa) mulle ja mies saa tavata kun tahtoo. Ja on kunnossa.
Mä en lapseni lähelle tahdo enää yhtä ainoaa kaljapulloa tai krapulaista.

No mutta ainakin on nyt saatu piste tälle vetkuttelulle, vaikka olisin toivonut toisenlaista päätöstä.
Paras olisi tietysti ollut, kun mies ois ottanut elämässään uuden suunnan, lopettanut juomiset ja muut sekoilut, hankkinut töitä ja tehnyt jotain parisuhteensa eteen.

Tämä on muuten oikeastaan ainoa paikka, jonne olen anonymiteetin suojin ihan suoraan kertonut, miltä tuntuu.
Harva mun ystävä (?) tietääkään meidän oikeista ongelmista, kun aina hymyilen niin että naamaan sattuu. Vieläkään en tahdo miestäni mollata ja puhua julkisesti pahaa.
En jaksaisi tapella kenenkään kanssa enää.

Hirveät laskut jää kyllä mulle maksettavaksi, kun ostettiin mun nimiin kaikki.
Tyhmä olen ollut ja nyt on maksun aika.
Kyllähän tuo lupaili kovasti auttaa laskujen kanssa, mutta saa nyt nähdä. Sais nyt kämpän ensin niin saisin kamansa pois nurkista.

Töitäkin on tiedossa, mulle siis.
Elokuussa lapsi menee päiväkotiin ja mulla alkaa (toivottavasti) työt kaverin siivousfirmassa.
Mopinhelutusta luvassa siis, mutta onpahan palkkaa tulossa...

Pitkästä aikaa

2006-09-01T01:41:00+03:00

Pitkästä aikaa taasen puran itseäni.
Ei vaan saa nukuttua, niin kaipa sitä voisi sitten yrittää päätään tyhjätä netin kautta.

On puhuttu. On raivottu, rikottu astioita ja paiskottu ovia.
Tai siis pikemminkin minä olen.
Solmut tuntuu aukeavan yksi kerrallaan, ehkä tästä vielä päästään yli...

Helpotti paljon, kun mies pääsi töihin.
Silti katselen iltaisin kelloa pelonsekaisin tuntein. Tuleeko kotiin? Onko mäyris kainalossa?
Joskus on.
Mutta se on jäänyt siihen. Ei ole ollut viikon putkea, on lähtenyt aina aamulla töihin. On ilmoitellut itsestään, tullut kotiin. Ei ole tarvinnut soitella pitkin yötä, peläten mitä on tapahtunut.

Silti kaikki vanhat asiat on edelleen mielessä. Joka ilta jossain mielen sopukoissa se sama helvetin pelko.
"Tänään se tapahtuu, tänään se ratkeaa taas"
Ja olo on kauhea. En saa kotona mitään tehtyä.
Kun mies tulee kotiin, kaikki purkautuu. Olen vihainen joka tapauksessa. Vihainen siitä, mitä joskus tapahtui. Siitä, että kauppareissulla näin juopon puistossa.

On ihan kumma, miten ihmisellä voikaan olla niin paska itsetunto kuin mulla on.
Tuntuu aina, että ei musta mihinkään ole. Jos joku hetkellinen hyvän itsetunnon piikki tuleekin, niin äkkiä on taas alamäkeä.
Tietenkään potkut ja se tosiasia, että työpaikka toisen jälkeen antavat selvästi ymmärtää, että muuten kyllä mutta...
Helvetin mutta. Tiedän tasan tarkkaan mistä se johtuu. Yhdestä paikasta se erehdyttiin myöntämään ja aika selvä on ollut että sama syy muissakin paikoissa.
Lapsi.
Mulla on lapsi. Enpä ikinä olisi tiennyt, että tähän menee.
Että joudun olemaan valmis mihin tahansa työhön. Lapsettomana olisin työllistynyt jo moneen kertaan. Olisi varaa valita.
Musta on tullut alemman luokan kansalainen. Työmarkkinoilla samaa sarjaa liikuntakyvyttömien ja kokemattomien kanssa.

Ajatukset taas harhailee, mutta en voi mennä nukkumaan.
Ei väsytä vielä tarpeeksi. En tahdo pyöriä sängyssä pohtien, miten selvitään mistäkin.

Inhottavaa.

Miten voi olla niin vaikeeta? K-18

2006-07-13T22:59:00+03:00

Mikähän tolle miehelle riittäis?
Ollaan siis (edelleen) yhdessä. Ukko kyllä joka kerta jurrissa uhoilee, että ei enää kauaa asu jne jne...
Toteuttais sitten uhkauksensa jos kerran on niin tosissaan.

Mutta jos ei ole?
Miksi se ei lähde? Tahtooko se sittenkin yrittää? Olla onnellinen. Mun ja vauvan kanssa?

Tää on niin vaikeeta.
Ja kuitenkin ois niin helppoo olla onnellinen. En mä paljoa tarvis.
Ehjän perheen.
Ehkä se on liikaa?

Ei se suostu edes puhumaan.
Seksielämää ei edelleenkään oo nimekskään. Mutta, voiko sitä ihmetellä?
Mulla on imetyksen takia paikat santapaperia ja hormonit sekoilee muutenkin.
Ei vaan tunnu ukko tajuuvan ja jos yrittää selittääkin niin kuittaa ne jollain tosi-romanttisella: "ota suihin"
Jep.
Enhän mä tarvi mitään. Sehän se pitää parisuhteen hengissä että mä vaan otan poskeen aina kun ukko tahtoo. Entäs mun haluumiset?

Ai niin. Enhän mä saa mitään tahtoo.
Kuten ukon kaveri sen sopivasti sanoi kun raivosin niille: Sun pitää olla kotona. Sulla on lapsi.

Mulla on lapsi, joten:
Mun pitää olla kotona
En saa tahtoa seksiä ja herra varjelkoon jos tahtoisin siitä nauttiakin
Pitää siivota
Pitää laittaa ruokaa
Pitää hoitaa lapsesta normaali ja onnellinen tapaus
Pitäis varmaan käydä töissäkin siinä välissä (Vaan kun ei sinnekään pääse kas kun on tuo lapsi)

Uskomatonta, että vedotaan vielä siihen, että näin on ollut aina.
No, silloin "aina" eli noin sata ja tuhat vuotta sitten koko helvetin suku asui siinä pikku tönösessä ja lapsenvahtia, sopanhämmentäjään ja myssynvirkkaajaa oli tunguksi asti.

Nyt äiti on yksin, mutta hommat on samat. Pyykit kun ei vieläkään kävele itse pesukoneeseen.

Menipä taas valittamiseksi, mutta enhän mä muuta osaa.

Aamua

2006-06-08T12:23:00+03:00

Mies tuli eilen kotiin.
Tai siis kävin lapsen kanssa hakemassa. Onneksi toinen on niin pieni, ettei ymmärrä mitään vielä.

No, kotona pientä riitaa, kuten yleensä.
Mies heitti jääkaapista vanhoja ruokia pois ja valitti, kun ei sitä koskaan voi tyhjentää.
Kysyin, koska on viimeksi ITSE ostanut sinne yhtään mitään?
Ei varmaan koskaan ostakkaan, kuului vastaus.

Lopulta kysyin, että ei varmaan edes halua olla mun kanssa enää.
Ei varmaan haluakkaan, tuli vastaus.

Valvoin kolmeen. Katselin elokuvaa. Saman elokuvan kaksi kertaa. En tahtonut vaan mennä sänkyyn.

Aamulla heräsin puoli kahdeksalta, mies ilmoitti, että lähtee työmaata katsomaan.
Siellä se irc-galleriassa selaili kuvia. Luuli, etten näe. Kun kuuli, että herään, sulki ikkunat ja sammutti näytön. Mitä se teki siellä? Etsi uutta muijaa?
Ei sanaakaan eilisestä. Ilmoitti vain että on kahvia keitetty.
Sitten lähti. Kello on puoli yksi, ei ole tullut kotiin, eikä ilmoitellut mitään.

Tässäkö se oli?

Kiitos.

2006-06-07T17:44:00+03:00

Kiitos, jos olet lukenut.
Anteeksi, että on pelkkää valitusta koko ajan.

Kiitos kommenteistakin.
Jo ajatus siitä, että joku lukee ja ehkä jopa hiukkasen tuntee pientä sympatiaa (tai jotain) piristää vähän.

Saisiko onnea purkkiin, kiitos?

Samaa paskaa ku aina

2006-06-07T17:30:00+03:00

Taas mä mietin sitä.
Oisko yksin, tytön kanssa kahdestaan helpompi. Oisko fiksumpaa istua kotona ja odottaa koska toinen tulee ja missä kunnossa vai istua yksin mutta ei odottaisikaan mitään eikä ketään.
Tietäs ainakin, mitä on tulossa.
Nyt ei tiedä.

Äijä on taas poissa.
Johan se pari päivää kotona viihtyikin.

Mä en ymmärrä. Vihaako se mua niin paljon?
Oonko mä oikeesti niin ruma, ettei mua jaksa ton kauempaa kattoa?

Soittelin, koska on tulossa kotiin kun lähti yhden maissa viemään työkkäriin jotain lappua.
Kello tulee kuusi ja on vielä reissulla.
On kuulemma kaverilla jotain huolia. Olkoot. Vittu, jos ei tajua laittaa perhettään etusijalle, vaan jonkun lääkekoukussa olevan patologisen valehtelija-paskiaiskaverinsa, niin onko mitään järkee edes yrittää selittää mulle välittävänsä?

Mitä siinä on, mitä mussa ei ole?
Miksi mä en kelpaa?
Miksi kaikki muu menee aina edelle?

*****:lle sattu eilen yks juttu, se tarvii juttukaveria.
No niin vissiin joo. Ryyppykaveria se tarvii.

Ja jos joku nyt ajattelee, että oon liian julma tai jyrkkä tätä kaveria vastaan, niin voi voi.
Mulla ei todellakaan ole aikaa eika empatiaa tyypille, joka tulee MUN kotiin määräilemään mua, vastaa MUN miehen puhelimeen ja haukkuu mut siinä kusipääksi, saatanan ämmäksi, ääliöksi joka ei vittu tajua jättää äijäänsä rauhaan.
Ei tipu teetä ja sympatiaa.

Mutta. Miks mulla liikenee mun miehelle?
Aina vaan. Annan anteeksi, otetaan alusta, kaikki paranee....
Lässynlässyn.

Minkä takia elämä on niin vitun vaikeeta?
En mä jaksa tota lastakaan. Kaikki kaatuu mun päälle. Jos oisin yksin, niin olisi puolet vähemmän pyykkiä, puolet vähemmän ruokaa laitettavana.... Puolet vähemmän tiskiä. Puolet vähemmän huolta.

Ehkä mua kumminkin pelottaa jäädä yksin. Toisaalta. Yksinhän mä oon nytkin.
Äijä' vaan venkoilee sängyssä ja lä'htee sitten "työkkäriin".

Paskiaisella on varmaan toinen muija. En ihmettelis vaikka oiskin. Mä oon ollut makkarissa ihan saamaton tytön syntymän jälkeen ja monta kuukautta ennen syntymää.
Paljonpa sen mahan kanssa huvitti leikkiä makkarissa. Olo oli ku rantaan ajautuneella valaalla. Lisäksi turvotus, pahoinvointi ja närsätys. Ihan paras olo puuhailla sängyssä yhtään mitään.

Syöksysynnytyksen jälkeen taas ei muutamaan viikkoon uskaltanut edes nousta tuolilta purematta hammasta. Vessassa käynti itketti. Ei hirveästi tuolloinkaan mitään intoa pedissä.

Nyt muuten vaan oon niin ruma, ettei mistään tule mitään.
Itsetunto ei varmaan paljoa alemmaksi voi vajota.

Ruma. Läski. Onneton.